Suomen vuoden 2027 eduskuntavaaleihin on vielä aikaa, mutta keskustelu seuraavasta hallituspohjasta käy jo kuumana. Wille Rydman on väläyttänyt hallitusta ilman gallupeja johtavaa SDP:tä, ja kokoomuksen Martin Paasi on mennyt vielä pidemmälle ehdottamalla oikeistohallituksesta sopimista jo ennen vaaleja. SDP on puhunut vaalituloksen sivuuttamisesta. Mutta kenellä Suomessa oikeastaan on oikeus muodostaa hallitus? Vastaus on yksinkertaisempi – ja samalla monimutkaisempi – kuin poliittisesta väittelystä voisi päätellä.
Elokuun alussa Ylen puoluekannatusmittaus näytti SDP:lle lähes 24 prosentin kannatusta. Kokoomus oli toisena noin 17 prosentissa ja perussuomalaiset kolmantena 15,6 prosentissa. Gallup ei tietenkään ole vaalitulos, mutta asetelma on tehnyt yhdestä kysymyksestä ajankohtaisen jo hyvissä ajoin ennen kevään 2027 eduskuntavaaleja:
Jos SDP voittaa vaalit, onko sen pakko päästä hallitukseen?
Sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydmanin vastaus on käytännössä ollut: ei ole.
Rydman esitti elokuun alussa skenaarion, jossa SDP olisi vaalien suurin puolue mutta perussuomalaiset nousisi toiseksi. Tällaisessa tilanteessa perussuomalaiset voisi hänen mukaansa pyrkiä pääministeripuolueeksi ja rakentaa keskustaoikeistolaisen hallituksen ilman SDP:tä.
SDP:ssä ajatus otettiin vastaan hyvin jyrkästi. Puolueen varapuheenjohtaja Niina Malm kuvasi Rydmanin puheita poikkeuksellisen röyhkeiksi ja katsoi niiden tarkoittavan vaalituloksen ja kansan tahdon sivuuttamista. Puheenjohtaja Antti Lindtman puolestaan sanoi myöhemmin, että vaalivoittajan syrjäyttämistä valmistellaan jo ennen vaaleja ja kutsui asetelmaa ”pelin politiikaksi”.
Keskustelu ei kuitenkaan loppunut Rydmaniin.
Kokoomuksestakin ehdotettiin hallitusta ilman SDP:tä
Elokuun loppupuolella kokoomuksen kansanedustaja Martin Paasi vei ajatuksen vielä pidemmälle.
Paasi ehdotti, että oikeistopuolueiden kannattaisi käytännössä sopia jo ennen vaaleja pyrkivänsä samaan hallitukseen riippumatta siitä, kuinka suuren vaalivoiton SDP saavuttaisi. Hänen hahmottelemassaan hallituksessa olisivat kokoomus, perussuomalaiset, keskusta ja kristillisdemokraatit.
Paasi perusteli ajatusta sillä, että puolueiden muodostamat selkeät blokit voisivat päinvastoin lisätä äänestäjän mahdollisuutta tietää etukäteen, millaista hallituspolitiikkaa hänen äänensä tukee. Ruotsi oli yksi hänen käyttämistään vertailukohdista.
Ajatus synnytti Redditin r/Suomi-keskustelussa nopeasti kaksi vastakkaista tulkintaa.
Toisten mielestä vaalit muuttuisivat näytelmäksi, jos puolueet ilmoittaisivat jo etukäteen, ettei suurimman puolueen vaalituloksella ole vaikutusta hallituspohjaan. Toiset huomauttivat, ettei Suomessa äänestetä pääministeristä vaan 200 kansanedustajasta: jos eduskunnan enemmistö pystyy rakentamaan hallituksen ilman suurinta puoluetta, myös se on vaalituloksen toteuttamista.
Reddit ei tietenkään ole edustava otos suomalaisten mielipiteistä. Keskustelu kuitenkin paljastaa hyvin koko kiistan ytimen:
Mitä ”vaalien voittaminen” parlamentaarisessa järjestelmässä oikeastaan tarkoittaa?
Suomessa ei valita pääministeriä suoralla kansanvaalilla
Tämä on tärkein asia ymmärtää.
Suomen eduskuntavaaleissa ei valita hallitusta eikä pääministeriä. Vaalissa valitaan 200 kansanedustajaa.
Perustuslain mukaan valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa eduskunta. Hallituksen eli valtioneuvoston puolestaan täytyy nauttia eduskunnan luottamusta.
Perustuslain 61 pykälä kertoo pääministerin valinnasta vielä tarkemmin.
Eduskuntaryhmät neuvottelevat ensin hallitusohjelmasta ja hallituksen kokoonpanosta. Neuvottelujen tuloksen perusteella tasavallan presidentti antaa eduskunnalle tiedon pääministeriehdokkaasta, ja eduskunta valitsee pääministerin. Ensimmäisessä äänestyksessä ehdokkaan pitää saada taakseen yli puolet annetuista äänistä. Jos tämä ei onnistu, yritetään uudella ehdokkaalla. Jos toinenkaan ehdokas ei saa enemmistöä, järjestetään avoin pääministerivaali, jossa eniten ääniä saanut voittaa.
Laissa ei missään sanota:
”Vaalien suurimman puolueen puheenjohtajasta tulee pääministeri.”
Eikä myöskään:
”Vaalien suurin puolue on otettava hallitukseen.”
Tästä juridisesta näkökulmasta Rydmanin ja Paasin esittämä hallitus ilman SDP:tä olisi täysin mahdollinen.
Jos sellainen hallitus saisi eduskunnan luottamuksen.
Suurimmalla puolueella on silti käytännössä vahva etulyöntiasema
Laki ja poliittinen käytäntö eivät ole aivan sama asia.
Vaalien jälkeen eniten kansanedustajia saaneen eduskuntaryhmän edustaja kutsuu eduskuntaryhmien edustajat koolle. Kokouksessa sovitaan hallitustunnustelijasta. Tunnustelija kysyy puolueilta niiden näkemyksiä keskeisistä kysymyksistä ja päättää vastausten perusteella, mitkä puolueet aloittavat varsinaiset hallitusneuvottelut.
Viime vuosikymmeninä tästä on muodostunut Suomessa erittäin vahva käytäntö: vaalien suurimman puolueen puheenjohtaja saa ensimmäisen mahdollisuuden yrittää hallituksen muodostamista.
Vuonna 1991 pääministeriksi tuli keskustan Esko Aho, vuonna 1995 SDP:n Paavo Lipponen, vuonna 2003 keskustan Anneli Jäätteenmäki, vuonna 2007 keskustan Matti Vanhanen, vuonna 2011 kokoomuksen Jyrki Katainen, vuonna 2015 keskustan Juha Sipilä, vuonna 2019 SDP:n Antti Rinne ja vuonna 2023 kokoomuksen Petteri Orpo.
Tästä on syntynyt helposti mielikuva, että suurimman puolueen puheenjohtajuus ja pääministerin paikka kuuluvat automaattisesti yhteen.
Ne eivät kuitenkaan kuulu lain perusteella.
Suurin puolue saa käytännössä ensimmäisen yrityksen. Yritys ei ole sama asia kuin oikeus onnistua.
Jos muut puolueet eivät suostu sen kanssa hallitukseen, hallitusta ei synny.
Valtioneuvoston omissa ohjeissa todetaan myös suoraan, että hallitustunnustelija voi vaihtua ja hallitusta voidaan ryhtyä kokoamaan kokonaan uudelta pohjalta, jos ensimmäiset neuvottelut epäonnistuvat.
Entä jos SDP saisi 24 prosenttia ja jäisi oppositioon?
Tässä tullaan demokratian kannalta kiinnostavaan kysymykseen.
Kuvitellaan yksinkertaistettu tilanne.
SDP voittaa vaalit 24 prosentin kannatuksella. Sen jälkeen neljä muuta puoluetta saa yhdessä esimerkiksi yli puolet eduskunnan paikoista ja sopii yhteisestä hallitusohjelmasta.
Olisiko vaalien tulos silloin sivuutettu?
Ei ainakaan parlamentarismin juridisessa merkityksessä.
SDP olisi saanut vaalituloksensa mukaisen määrän kansanedustajia. Muut puolueet olisivat saaneet omansa. Jos näiden muiden puolueiden kansanedustajat muodostavat yhdessä enemmistön, heidänkin mandaattinsa tulee samoilta suomalaisilta äänestäjiltä.
Tämä on parlamentaarisen järjestelmän olennainen ero presidenttijärjestelmään.
Suurin puolue voi olla suurin yksittäinen poliittinen voima olematta lähelläkään enemmistöä.
Jos puolue saa 24 prosenttia äänistä, noin kolme neljästä äänestäjästä on valinnut jonkin muun puolueen.
Siksi lause ”vaalien voittaja on kansan valinta hallituksen johtoon” on liian suoraviivainen kuvaus siitä, miten suomalainen parlamentarismi toimii.
Kansa valitsee eduskunnan.
Eduskunta ratkaisee, minkälainen hallitus pystyy toimimaan sen luottamuksen varassa.
Silti etukäteen tapahtuva ulossulkeminen on eri kysymys
Tästä ei seuraa, että Rydmanin ja Paasin ehdotuksiin kohdistuva kritiikki olisi perusteetonta.
On eri asia päätyä vaalien jälkeen siihen, etteivät puolueiden ohjelmat sovi yhteen, kuin ilmoittaa ennen vaaleja, että jokin puolue jätetään hallituksen ulkopuolelle riippumatta siitä, mitä vaaleissa tapahtuu.
Jälkimmäinen vie Suomea kohti blokkijärjestelmää.
Sen puolustajat voivat perustellusti sanoa, että järjestelmä antaa äänestäjälle enemmän tietoa. Jos kokoomusta äänestävä tietää jo vaalipäivänä saavansa äänellään oikeistohallitusta ja SDP:tä äänestävä vasemmistokeskustaista hallitusta, hallituspohja ei tule vaalien jälkeen yllätyksenä.
Vastapuoli voi yhtä perustellusti kysyä, mitä tapahtuu suomalaiselle kompromissipolitiikalle, jos suurimmat puolueet alkavat luvata jo ennakkoon, etteivät ne tee yhteistyötä toistensa kanssa.
Kysymys ei siis ole ensisijaisesti lain rikkomisesta.
Kyse on siitä, millaiseksi Suomen poliittinen kulttuuri halutaan rakentaa.
Suomi on joskus jättänyt vaalivoittajan kokonaan hallituksen ulkopuolelle
Ajatus ei ole Suomen historiassa täysin ennenkuulumaton.
Vuoden 1958 eduskuntavaaleissa Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL nousi eduskunnan suurimmaksi ryhmäksi 50 paikalla. SDP sai 48 paikkaa.
Silti SKDL jätettiin hallituksen ulkopuolelle.
Karl-August Fagerholmin johtaman hallituksen muodostivat SDP, maalaisliitto, kokoomus, RKP ja Suomen Kansanpuolue. Ylen historialähteen mukaan muut puolueet eivät halunneet muodostaa hallitusta kommunistien kanssa.
Tapausta ei pidä vetää liian suoraksi rinnastukseksi vuoteen 2027. Kylmän sodan Suomi, SKDL:n asema ja Neuvostoliiton vaikutus Suomen sisäpolitiikkaan muodostivat aivan erilaisen poliittisen ympäristön.
Historiallinen fakta on silti selvä:
Suomessa on aikaisemminkin muodostettu enemmistöhallitus ilman vaalien suurinta puoluetta.
Vuonna 1987 nähtiin toinen kiinnostava tapaus. SDP säilyi 56 paikalla eduskunnan suurimpana puolueena ja kokoomus sai 53 paikkaa, mutta pääministeriksi nousi kokoomuslainen Harri Holkeri. SDP ei kuitenkaan jäänyt oppositioon, vaan siitä tuli sinipunahallituksen suurin ministeripuolue.
Vuodesta 1991 lähtien suurimman puolueen puheenjohtajan noususta pääministeriksi on tullut hyvin vahva suomalainen käytäntö.
Mutta se on edelleen käytäntö, ei perustuslain takaama palkinto vaalivoitosta.
Ruotsi näyttää, kuinka blokkijärjestelmä voi toimia
Martin Paasin viittaus Ruotsiin ei ole tuulesta temmattu.
Ruotsissa nykyinen Ulf Kristerssonin johtama hallitus koostuu maltillisesta kokoomuksesta Moderaterna-puolueesta, kristillisdemokraateista ja liberaaleista. Ruotsidemokraatit eivät ole hallituksessa, mutta ne tekevät hallituksen kanssa järjestelmällistä yhteistyötä valtiopäivillä. Yhteistyön perustana on Tidö-sopimus.
Kyseessä on siis vähemmistöhallitus, jonka toimintakyky perustuu hallituksen ulkopuolisen puolueen tukeen.
Ruotsidemokraatit voivat vaikuttaa merkittävästi politiikan sisältöön ilman omia ministereitä. Hallituksen ja ruotsidemokraattien yhteistyö näkyy edelleen vuoden 2026 hallituspolitiikassa ja esimerkiksi budjettiratkaisuissa.
Ruotsin järjestelmää helpottaa niin sanottu negatiivinen parlamentarismi.
Kun Ruotsin valtiopäivien puhemies ehdottaa pääministeriä, ehdokas hyväksytään, ellei yli puolet kansanedustajista äänestä häntä vastaan. Ehdokkaan ei siis tarvitse kerätä aktiivisesti enemmistöä taakseen samalla tavalla kuin Suomen pääministeriehdokkaan ensimmäisessä äänestyksessä.
Tämä tekee vähemmistöhallituksista Ruotsissa luontevamman osan järjestelmää kuin Suomessa.
Suomessakin vähemmistöhallitus on täysin mahdollinen, mutta viime vuosikymmeninä puolueet ovat lähes aina pyrkineet rakentamaan hallitukselle eduskunnan enemmistön jo hallitusneuvotteluissa.
Ruotsi osoittaa kuitenkin yhden asian hyvin:
hallitukseen osallistuminen ja hallituksen vallankäytön tukeminen eivät ole sama asia.
Myös Suomessa voisi teoriassa syntyä hallitus, joka neuvottelee tuestaan hallituksen ulkopuolisen puolueen kanssa.
Saksan ”palomuuri” on vielä pidemmälle menevä esimerkki
Saksassa tilanne on toisenlainen.
Maan suurista valtakunnallisista puolueista AfD on jätetty järjestelmällisesti hallitusyhteistyön ulkopuolelle. Tästä käytetään nimitystä Brandmauer, palomuuri.
Palomuuri ei ole laki.
Saksan perustuslaki ei sano, ettei AfD:n kanssa saisi muodostaa hallitusta. Kyse on muiden puolueiden poliittisesta päätöksestä olla tekemättä puolueen kanssa yhteistyötä.
Liittokansleri Friedrich Merzin CDU on pitänyt kiinni linjasta, jonka mukaan se ei muodosta koalitiota AfD:n kanssa. Vuonna 2026 AfD on noussut erittäin korkeisiin kannatuslukuihin, ja esimerkiksi Saksi-Anhaltissa puolue on ollut ennen syyskuun osavaltiovaaleja selvänä gallupjohtajana. Silti muut suuret puolueet ovat jatkaneet yhteistyöstä kieltäytymistä.
Saksan liittohallitusta johtaa tällä hetkellä Merz, ja hallituksen muodostavat CDU/CSU sekä sosialidemokraattinen SPD.
Palomuuri on kuitenkin Saksassakin jatkuvan keskustelun kohteena.
AfD:n kannattajat pitävät puolueen järjestelmällistä eristämistä epädemokraattisena etenkin tilanteessa, jossa sen kannatus on noussut erittäin suureksi. Palomuurin puolustajat taas perustelevat linjaa sillä, että demokraattisilla puolueilla ei ole velvollisuutta tehdä yhteistyötä sellaisen puolueen kanssa, jonka politiikan tai suhteen liberaaliin demokratiaan ne katsovat ongelmalliseksi.
Vuonna 2025 aihe nousi erityisen näkyvästi esiin, kun CDU/CSU:n maahanmuuttoa koskeva esitys sai liittopäivillä enemmistön AfD:n äänien avulla. Tilanne aiheutti suuria protesteja ja kiivaan keskustelun siitä, oliko palomuuri murtumassa.
Saksa osoittaa näin vielä Ruotsiakin selvemmin, ettei puolueen vaalimenestys automaattisesti takaa sille hallituskelpoisuutta muiden puolueiden silmissä.
Onko SDP:n sivuuttaminen siis demokratian vastaista?
Pelkästään se, että vaalien suurin puolue jää hallituksen ulkopuolelle, ei ole Suomen järjestelmässä epädemokraattista tai laitonta.
Jos vaalien jälkeen esimerkiksi kokoomus, perussuomalaiset, keskusta ja kristillisdemokraatit saisivat yhdessä eduskunnan enemmistön ja pystyisivät sopimaan yhteisestä hallitusohjelmasta, ne voisivat muodostaa hallituksen, vaikka SDP olisi suurin yksittäinen puolue.
Aivan samoin SDP voisi muodostaa hallituksen muiden puolueiden kanssa ilman toiseksi suurinta kokoomusta.
Ratkaiseva kysymys ei ole puolueiden järjestys mitalitaulukossa vaan se, mistä löytyy toimintakykyinen eduskuntaenemmistö.
Samaan aikaan on perusteltua keskustella siitä, onko suuren puolueen sulkeminen yhteistyön ulkopuolelle jo ennen äänten laskemista hyvää poliittista kulttuuria.
Jos etukäteen asetettuja palomuureja alkaa syntyä paljon, mahdollisten hallitusten määrä vähenee. Se voi tehdä politiikasta äänestäjän kannalta selkeämpää, mutta samalla se voi tehdä kompromisseista vaikeampia.
Ruotsi on siirtynyt Suomessa totuttua selvemmin blokkien suuntaan.
Saksa on päätynyt tilanteeseen, jossa erittäin suuren kannatuksen saanut AfD rajataan koalitioiden ulkopuolelle.
Suomen perinne on pitkään ollut toinen: vaalien jälkeen katsotaan tulos ja sen jälkeen selvitetään, ketkä pystyvät muodostamaan keskenään hallituksen.
Vuoden 2027 vaalit voivat näyttää, onko tämä perinne muuttumassa.
Äänestäjä ei valitse hallituspohjaa – mutta hänen äänensä rakentaa sen
Nuorelle ensimmäistä tai toista kertaa eduskuntavaaleissa äänestävälle hallituspohjakeskustelun tärkein opetus on ehkä tämä:
Kun äänestät eduskuntavaaleissa, et anna ääntäsi valmiille hallitukselle.
Et myöskään valitse suoraan pääministeriä.
Valitset ehdokkaan ja samalla vaikutat puolueen kansanedustajamäärään. Näistä 200 paikasta syntyy vaalien jälkeen poliittinen palapeli, josta puolueiden pitää pystyä kokoamaan hallitus.
Suurimman puolueen asema antaa ensimmäisen palan käteen.
Se ei takaa, että muut palat sopivat sen ympärille.
Siksi vuonna 2027 voi aivan hyvin käydä niin, että vaalien suurin puolue johtaa seuraavaa hallitusta. Näin Suomessa on tapahtunut jokaisissa eduskuntavaaleissa vuodesta 1991 lähtien.
Mutta yhtä lailla on perustuslain kannalta mahdollista, että suurin puolue päätyy oppositioon.
Silloin vaalitulosta ei ole juridisesti kumottu.
Vaalitulos on juuri se eduskunta, jonka varaan myös suurimman puolueen ohittava hallitus joutuisi rakentamaan enemmistönsä.
Poliittisesti kysymys on paljon vaikeampi.
Jos puolueet alkavat jo ennen vaaleja rakentaa pysyviä muureja toistensa väliin, suomalainen hallituspolitiikka voi muuttua perusteellisesti.
Ja juuri siitä Rydmanin, Paasin ja SDP:n tämän kesän kiistassa lopulta keskustellaan.
